Aloin ajatella kirjallista vaikeutta seurattuani Tommi Melenderin blogissa käytyä
keskustelua Markku Eskelisen vaikutuksesta. Kertomusten perusteella on ilmiselvää, että Eskelinen antoi aikanaan kasvot postmodernille. Lisäksi keskustelun sivutuotteena selviää, että postmoderni on akateemista, eli pikemminkin kirjallisuudentutkimuksen kuin kansallisen kirjallisuutemme heiniä. Eskelinen ja mm. Leevi Lehto, postmoderni taiteilija hänkin, ovat saaneet töillensä huomiota akateemisissa opinnäytteissä. Kenties tämän pohjalta voitaisiin puhua jostain akateemisesta mausta tai ymmärryksestä, jopa katsomuksesta.
Akateemisuuden tuominen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun toimii aina samalla tavalla: kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä ja kaikkihan tietävät, etteivät kalvakkaanverettömät akateemikot ole elossakaan. Jopa akateemisesti koulutetut kriitikot teeskentelevät mahdollisimman kansanomaista, leikkivät Pihtiputaan mummon aikamiespoikaa.
Asetelma on huvittava, etenkin kun merkittävä osa kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin yleisöstä on Suomessa korkeakoulutettua. Nämä akateemiset tai muuten vaan avoimesti asennoituneet lukijat ovat usein kiinnostuneita siitä, mitä maan taiteilijat ovat heidän huvituksekseen tai opetuksekseen keksineet. Heitä ei välttämättä edes pieni vaikeus haittaa, useinhan sitä joutuu vaivaamaan päätään kun törmää johonkin itselle uuteen asiaan. Hyvinkoulutetut kriitikot puolestaan ovat juuttuneet voivotteluunsa ja päivittelyynsä. Ja näin eritoten niiden kohdalla, jotka avoimestikin ilmaisevat mieltyneensä moderniin postmodernin asemesta - tai kunhan vaan vihaavat postmodernia.
Olen itse vierastanut sanaa "postmoderni", jo siksi, että sana ei tarkoita mitään tai sitten se tarkoittaa liikaa. Ei ole mitään sellaista seikkaa, jonka voisi erikseen leimata postmoderniksi, koska se läpäisee koko kulttuurin. Taidan julistaa, että puhuessamme postmodernista puhumme mistä tahansa nykyrunoudesta tai nykykirjallisuudesta.
Toinen syy on se, että modernin ja postmodernin käsitteet ovat keskustelussa aina niin epämääräisiä, että puheesta tulee teennäistä. Puhutaan pelkistä makrotason rakennelmista, siis yläkäsitteistä, jotka ovat valmiiksi liian laajoja koskeakseen mitään erityistä tilannetta tai teosta. Lisäksi niihin heijastetaan kaikenlaisia tunteita, eikä vähiten katkeruutta. Ilmankos nykyrunouskin tuntuu vaikealta, kun aina pitää ajatella sitä postmodernia tai modernia. Hirvittävän raskas arsenaali, joka ei välittömästi pysty koskettamaan ainoatakaan kirjallista yksittäistapausta, mutta joka kylläkin miellyttää akateemista ennakkoluuloa ja leimakirvestelyä.
Jos nyt muistelen
Jukka Petäjän nippukritiikkiä, tai tartun hetkeksi tuoreempaan,
Sami Liuhdon kirjoittamaan arvosteluun Mikael Bryggerin konseptuaalis-minimalistisesta
Valikoimasta asteroideja. Liuhto ottaa itse esille taustansa humanistiopiskelijana, hän siis on nauttinut akateemista sivistystä. Jukka Petäjä puolestaan käyttää vaikeaa, käsitteellistä akateemista sanastoa. Ja molemmat julistavat ylväästi ymmärtämättömyyttään nykyrunoutta kohtaan. Liuhto menee niinkin pitkälle kansan ja nykyrunouden vastakkainasettelussa, että ilmoittaa kysyneensä kansalta - ja saa vastaukseksi, että Bryggerin kirja antaa yhtä vähän kuin nykytaide, siis ei mitään. Koomisimmillaan Liuhto ehti jo vaatia "normaalia" runoutta - mikä on tietysti täysin vastakohtaista runoudelle ilmiönä, kun kerran runous on rakenteellisesti ja semanttisesti normaalista poikkeavaa kieltä.
Kysymys vaikeudesta on kiinnostanut minua pitkään. Tein graduni Dylan Thomasin (1914-1953) runoista, ja oikeastaan ensimmäinen asia minkä niiden Thomasin kanssa vietettyjen vuosien aikana jouduin selvittämään itselleni oli kysymys vaikeudesta. Jos Thomasin runot ovat itsestään selvästi vaikeita, millä tavalla ne ovat vaikeita? Tietysti tulkinnallisesti. Polysemia, kielellinen joustavuus ja useat rinnakkaiset merkitysketjut tekevät Thomasin runojen selittämisestä vaikeaa. Thomasin runot siis ovat vaikeita, koska pitävän tulkinnallisen tutkimustekstin tuottaminen niistä on vaikeaa, ja tutkimusprosessi pakottaa sellaisiin rajauksiin, jotka jättävät tekstin merkittäviä piirteitä kokonaan huomiotta.
Thomasin kohdalla on myös keskusteltu siitä onko hän modernisti vai postmodernisti. Kysymys on jokseenkin mieletön, koska se osoittaa lähinnä käsitteiden rajallisuutta. Jos jonkun lyriikka on liian vaikeaa tai tempoilevaa tai kohtuutonta, niin se on sitten postmodernia. Tällä metodilla löydämme nopeasti postmodernismimme miltä aikakaudelta tahansa, ja koko kysymyksenasettelu muuttuu lähinnä anakronismiksi.
Sen sijaan Thomasin lyriikka ei ole vaikeaa hengitettävää, syötävää tai luettavaa. Tulkitsijan omaa lukemisen tai ymmärtämisen tapaa ei kovin pitkälle voi sekoittaa sen kohteeseen - vai voiko? Vaikeus on laatusana, joka suuntautuu pääasiassa tietoon: jos teksti ei vaikuta ymmärrettävälle, tiedon piiriin otettavalle, se on vaikea. Lisäksi vaikutelma vaikeudesta voi nousta myös tekstin funktion määritelmästä: jos kirjallinen teos käsitetään ensisijaisesti kommunikaationa, siis samassa mielessä kuin suuri osa ihmistenvälisestä viestinnästä, tottahan se alkaa vaikuttaa vaikealta - siitä ei voi helposti purkaa viestiä. Mutta voidaan aivan hyvin ajatella myös mitä tahansa tunnustettua modernistista klassikkoa. Paavo Haavikko, Ezra Pound, Getrude Stein, Eeva-Liisa Manner, T.S.Eliot, Pentti Saarikoski, Mirkka Rekola. Vaikeita runoilijoita, eikös? Mitä erityisen vaikeaa on nykyrunoudessamme näihin verrattuna?
Adjektiivin "vaikea" vastakohtana mielletään tavallisesti "helppo". Tästä voidaankin päätellä, että postmodernistikriittisten kirjoittajien on helppo lukea runoutta, jonka he määrittelevät ei-postmodernistiseksi. Kun joku runoilija ei ole vaikea, hän olkoon sitten helppo! Ei varmaankaan mikään kunniamaininta runoilijalle.
Vai olisiko kysymys jostain muusta? Kenties akateemisesti koulutettujen kriitikoiden opinkehästä. Korkeakirjallisen modernismin hermetiikan alkeet opittuaan ei kriitikon tarvitse enää vaivautua kuin tunnistamaan ne, pinnallinen havainto riittää. Sen jälkeen kaikki muu alkaa tuntua vaikealta. Mutta en oikeastaan ymmärrä missä kohtaa kansan miellyttämisen voi sotkea tähän. Jos ajatellaan runouden marginalisoitumisen historiaa, eikö se alkanut modernismin valta-ajasta? Se oli runouden kirjallistumisen hetki, ja sillä hetkellä lukijakunnat alkoivat kaventua (jos ne eivät nyt niin ideaalisen jättimäisiä olleet aiemminkaan). Verrattuna johonkin Eino Leinoon, Lauri Viitaan tai Kaarlo Sarkiaan ovat monet korkeamodernistimme edelleen vain harvojen lukemistoa, hermeettisiä herkkupaloja. Siksi tuntuukin keinotekoiselta asettaa modernistinen ja postmodernistinen elitismi toistensa vastakohdiksi, ja ryhtyä rakentamaan laajoille yleisöille tarkoitettuja runoarvosteluja tämäntapaisten makujen päälle. Kriitikon voima on kyky lukea ja kyky selittää, parhaimmillaan kyky murtaa hermeettisiä kehiä.
