sunnuntai 12. syyskuuta 2010

muodokas

- mikä on muoto

- mikä on sisältö

- onko erikseen muodontuottajia ja sisällöntuottajia

- vastaako muoto ruumista

- ja sisältö vastaavasti sielua

- miten tämä liittyy (kirjallisiin) teoksiin

...ja kiitos lukuisista muodollisista kannanotoista kommenttilootassa jo etukäteen.

[ja eihän tartte perustaa formalismia tän merkinnän jälkeen]

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Luettelo

mullon pieni kysymys: jos kirjassa on luetteloita, miks sitä sanotaan luettelomaiseksi?

perjantai 3. syyskuuta 2010

Tyly objektiivinen korrelaatti

Tänään [edit: ei ollut tänään, vaan 4.8., en vaan näe päivää tuossa ksml-nettisivulla, se näkyy Savon Sanomissa -- Heiskanen itse kirjoittaa arvostelusta tässä] ilmestyi Keskisuomalaisessa Hannu Waaralan arvostelu Marjo Heiskasen runokirjasta Äänes (Siltala, 2010). En jälleenkään ota mitään kantaa kirjaan, jota en ole lukenut, mutta arvostelussa on eräs mielenkiintoinen yksityiskohta:

"Heiskasen sinänsä nokkelaa kokelmaa lukiessa kaipaa taas T.S. Eliotin lanseeraamaa "objektiivista korrelaattia", runouden olemisen kiinteää perustaa."

Kaipaa... mitä? Miksi ihmeessä arvostelija mainitsee Eliotin objektiivisen korrelaatin käsitteen? Ja vielä "kaipaa", passiivimuodossa! Suurin osa arvostelun potentiaalisista lukijoista ei varmasti tiedä mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee, siksi onkin tyylikkään elitististä mainita se "runouden olemisen kiinteänä perustana". Ja passiivihan korostaa kirjoittajan objektiivisuutta ja asiantuntevuutta.

Sacred Woodissa (1922) ilmestyneessä tekstissä "Hamlet and his Problems" Eliot määrittelee objektiivisen korrelaatin seuraavasti:

The only way of expressing emotion in the form of art is by finding an "objective correlative"; in other words, a set of objects, a situation, a chain of events which shall be the formula of that particular emotion; such that when the external facts, which must terminate in sensory experience, are given, the emotion is immediately evoked.

Oikeastaan on samantekevää mitä objektiivinen korrelaatti merkitsee. Eliotin ylläoleva määritelmä on varsin väljä ja epämääräinen: viime kädessä objektiivinen korrelaatti merkitsee taideteoksen kykyä herättää joku tietty, hallittu tunne-elämys, joka vaikkapa osallistaa yleisön henkilöhahmon tunnetilaan. T.S. Eliotille se merkitsi näppärää tapaa todistaa miksi Shakespearen Hamlet epäonnistuu yhdellä keskeisellä kirjallisen taideteoksen osa-alueella: se ei pysty konkretisoimaan henkilöhahmon tunnetilaa lukijalle aistivoimaisesti. Eliot luonnollisesti jättää huomiotta Hamletin luonteen näytelmänä ja lukee sitä kuin tekstiin vangittua runoa. Lisäksi Eliotin keskeinen argumentti on se, että Hamletin tunteet ylittävät näytelmätekstin niille luomat puitteet, eivätkä siksi löydä objektiivista korrelaattia. Tuntuu, että teoria on jopa psykologisesti heikko, koska tunneilmaisun, empatian ja liikuttumisen lait eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Miten kuvata koteloitumista, juuttumista ja sulkeutuneisuutta katharttisella tavalla? Objektiivinen korrelaatti ei Eliotin tekstissä vaikuta suinkaan miltään runouden olemuksellisuudelta, vaan nuijalta, jolla voidaan lyödä päähän teosta, joka epäonnistuu sykähdyttämään runoilija-teoreetikon sydäntä.

Marjo Heiskasenkin kohdalla objektiivinen korrelaatti päätyy tähdentämään tekijän epäonnistumista. Waarala ei edes vaivaudu kertomaan mistä Heiskasen kirjassa on kyse, vaan asettaa sen edustamaan jotain internetin tuottamaa kielellis-kulttuurista rappiotilaa. Sen lisäksi epämääräisen ja selittämättömän käsitteen negatiivisella käytöllä pystyy (uus)kriitikko hahmottelemaan runouden ikiaikaiselta kuulostavan olemuksellisen pohjan. Odottelenkin jo seuraavan eliotilaisen käsitteen esiinmarssia suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä - hei Traditio, missä sä oo-oot?