perjantai 13. elokuuta 2010

Postikortti / Picassolta Tiepololle

Contre Venise -esseen kirjoittaneelta ranskalaisfilosofi ja -aktivisti Régis Debraylta kyllä riitti piiskaa Tiepololle ja kattofreskojen taivastelijoille, mutta missä on modernismi? Missä on Guggenheim, jossa majailevat oksettavimmat Picassot, ryöpsähtelevimmät Pollockit ja loputtomat naivistis-kubistis-futuristiset suurteokset? Tietysti modernismin suurta kertomusta vastaan on paljon vaikeampi taistella kuin aiemman esittävän taiteen, koska modernismi lähti vallankumousasemasta. Akateeminen taide oli tavallaan tullut tiensä päähän, ja sen mesenaattiketjut totalisoituneet täydellisesti. Modernismin keräily- ja museointiketju ei sen sijaan ole vielä saavuttanut loppusuoraa, sen verran tuoreena modernismi edelleen nähdään, ja sen verran kovasti museokauppojen tuotteissa kannustetaan ihmisiä ymmärtämään sitä, vaikka realistinen esittävyys sinänsä ei taida tehdä taulusta sen ymmärrettävämpää.

Tulin hetki sitten palazzo Venier dei Leonista, jossa sijaitsee Guggenheim-museo. Se on perustettu mesenaatti Peggy Guggenheimin kokoelman varaan, ja se käsittää maineikkaita modernin taiteen teoksia, mm. Calderin mobileita, Picasson ja Braquen kubismia, Duchampin Mona Lisa -postikortin, Magrittea, Pollockia, Rothkoa, Brancusia... Tarvitseeko jatkaa? Istun nyt Ca' Rezzonicossa, 1700-luvun venetsialaiselle taiteelle ja elämäntavalle omistetussa palatsissa. Täällä on Tiepolo poikineen, sisustusesineitä ja infotauluja. Väistämättä rinnastuu kaksi tapaa mesenoida taidetta: historiallinen, taloon ja perheeseen sidottu tapa, jossa jättimäisen talon (ca' eli casa) hallien kattoihin ja seinäpaneeleihin tilataan allegoriset freskot taiteilijalta ja sitten Peggy Guggenheimin tapa, jossa hän ikäänkuin "löysi" uusia kykyjä, ja käytti omaa perittyä omaisuuttaan nälkäänäkevien taiteilijoiden tukemiseen. Joten lähtökohdat ovat erilaiset: Tiepolo tuskin näki nälkää, hänen teoksensa tiukkuvat hyvinvointia jo valmiiksi, kun taas joukko taiteilijoita, joihin modernismit (eritoten jälkikäteen) kiinnittyvät, toimivat käytännössä aika niukoissa aineellisissa puitteissa.

Se ei kuitenkaan ole mikään este reseption todellisuudelle. Siinä missä Tiziano Scarpa ihmetteli, miten venetsialaiset ylipäänsä pysyvät järjissään kaiken tämän kauneuden keskellä, ihmettelee Régis Debray miten kukaan ylipäänsä kykenee näkemään mitään kauneutta Venetsiassa. Tämä kannattaa muistaa, kun näkee selvästi hyvinvoivan amerikkalaispariskunnan (tällä en tarkoita, että he olisivat ylipainoisia) ihmettelemässä Picasson maalausta Le Poet: "Aren't those his eyes, up there?" "They must be!" (Picasson teos on muuten varsin kiinnostava, jota on vaikea banalisoida itseltään edes sillä, että näkee ihmisiä etsimässä sen silmiä, jotka ovat tietysti varsin arvattavassa paikassa, joskin vähän nyrjähtäneinä). Inhimillisten piirteiden etsiminen kubistisista suikaleista tuskin todistaa varsinaisesta kauneudenetsinnästä.

Ja tiedän jo etukäteen, että kun menen Ca' Rezzonicon museoon, kuulen suurissa saleissa OOOH -huudahduksia, kun ihmiset katsovat niska kenossa ylöspäin. Eikä ihme - jumalainen liha taivaasta tuntuu putoavan niskaan, kun katsoo ylöspäin. Trompe l'oeil -efekteillä sokeroidut maalauskset, joiden tuulissa hulmuavat kankaat, täydellisen hyvinvoinnin muokkaamat alastomat, herkän vaaleanpunaihoiset naiset ojentelevat samaan aikaan siroja ja pehmoisia jäseniään sinisellä taivaalla! Ote materiaalista, sen painosta ja keveydestä on aivan toisenlainen kuin Guggenheimin esittelemässä modernissa taiteessa. Tämä nyt on pelkkä esseistinen ajatusleikki, mutta modernismin älyllisyydessä heijastuu pikemminkin materiaalinen niukkuus kuin runsaus. Teosten koko on pienempi, oikeastaan olin yllättynyt siitä, miten pieniä merkittävä osa modernismin suurteoksista on - tai miten vaatimattomista materiaaleista ne on tehty, kollaasi pahvista, vahaliidusta ja jostakin sanomalehtimainoksesta. Analyyttinen kubismi on puolestaan toteutettu kauttaaltaan muutamalla värituubilla, kuten se Picasson runoilijakin - särkyvä fyysinen hahmo tuntuu heijastavan loputtomia sisäisyyksiä, abstrahoivan ihmishahmon piirroksellisiksi viivoiksi ja jopa alkaviksi kirjainhahmoiksi, kenties siihen pisteeseen, jossa abstraktit suunnat lähtevät hakemaan esittävyyttä (hah, käänsin paradigman!) tai siihen, jossa runoilijan mielen voi kuvitella löytävän puitteista kirjainhahmoja, sanahahmoja.

Lähden nyt lämmittelemään Tiepolon kesäiseen valoon, koska modernismin reumaattinen muisto jäätää luita - ainakin jos on aivan märkä ja hyinen veto käy läpi vanhan rakennuksen alakerroksen.

5 kommenttia:

  1. Tiedän tunteesi, tohon se aina menee mullakin euroopan taidekaupungeissa. Auttaa kun juo pullon halvinta viiniä päivässä (itse kaadan sen vielä muovipulloon, jotta kantaminen olisi kevyempää), ei tule sellainen olo, että kulttuurileimalla merkityt pahvinpalat ja seinään maalatut kuvat kultivoisivat itsestään selvästi myös yleisönsä (miksi ne niin tekisivätkään). Mutta älä anna tän häiritä, sun ajatuskulku on nyt parempaa kuin mun kateellinen kommentointi. Silti sanon, että kun vertaat taiteilijoita eri aikakausina, täytyy muistaa verrata myös heidän sosiaalista asemaansa - ei pelkkää varallisuutta. Semminkin venetsiassa, joka on arvelluttavimpien ja kummallisimpien mesenaattien pääkaupunki renessanssista tähän päivään.

    VastaaPoista
  2. Tottahan toki, jo vertailu ihan eri vuosisadoilla eläneiden taiteilijoiden kesken on lähtökohtaisesti onneton, sosiaaliset puitteet ja kulttuuri olivat ihan erilaiset. Joten tää jäi nyt vähän tämmöselle "toiset syö leipänsä prosciutton kanssa, toiset syö pieniä kiviä" -asteelle. Mutta kai mä lähinnä koitin kuvata sitä tunnetta, joka tulee kun ensin on saanut kasvatettu siihen "Tizianin kiiltokuvaläskit tulee ja istuu sun naamalle, mutta onneks tuli ensin van Gogh ja sitten Jackson Pollock ja pelasti taiteen" ja mulle tuli vaan semmonen olo, että Henry Mooren uljaat pronssit istu mun naamalle ja sitten giacomettit vähän pisteli perään. Mutta siis tavallaan ainakin Venetsiaan on syntyny semmonen kahden kaanonin viritys, tai ainaki sillä saa lapun molemmille silmille. Ja sit pitää huuhtoa ne viinillä pois?

    VastaaPoista
  3. Toi on mun mielestä tässä kulttuurissa oleva perusajatusharha, että taide täydellistyisi tai kehittyisi ja että modernismi oli vastarintaliike, joka teki vallankumouksen.

    Ihmiskuva on muuttunut hirveästi viimeisen sadan vuoden aikana, puhumattakaan jostain Tizianin ajoista. Se kaverihan oli vielä aivan ylittämättömän taitava maalari. Siis fantastisen taitava. Posketon.

    Kuvataiteen kertomukseen kuuluu jotenkin rinnastaa näitä eri maailmoja, koska taideliikkeiden manifestaatiot tekivät(tekevät) sitä jatkuvasti ulvoen reformaatiota. Kulttuurisena kertomuksena modernismi kuvataiteessa on mun mielestä ehkä kiinnostavampaa nähdä vaikkapa akatemiataiteen loogisena tulemana, ei minään vallankumouksena. Taiteen sosiaaliset mekanismithan pysyivät monin tavoin samanlaisina.

    Mulle Tizian on ilmestys. Van Gogh on ilmestys. Schjerfbeck, ilmestys. Ei nää tyypit mitään taidepolitiikkaa tehneet tai sosiologisia taidekenttävallankumouksia. Ne teki jotain, joka on suorassa suhteessa ihmisyyteen, olemassaoloon. Taidehistorioitsijat ovat vain sotkeneet veden kirjoittamalla heidän väliin narratiivin. Joku van Gogh! Eihän sen kaverin duunit ollut missään suhteessa mihinkään, ei se maalannut esteettisen julistuksen motivoimana. Sama homma jonkun Cezannen kanssa.

    Mulle joo viinin hörppiminen tepsii, mutta se ei saa olla romanttista viinin siemailua. Sitä pitää juoda liian lämpimänä muovipullosta pitkiä siivuja, mutta kuitenkin niin ettei tule pahemmin känniin.

    VastaaPoista
  4. Joo, mulle Venetsia on tietysti monta asiaa, mutta ainakin se on eräs näyttämö (ihan perusluonteeltaan), jossa länsimaisen taidehistorian suuren kertomuksen kontrastoituvat osa-alueet asettuvat yhdeksi: siksi tuntuu tekopyhältä paheksua Tiepolo-kitschiä mutta suvaita Klimt- tai Kandinsky -kitschiä.

    Tavallaan tuossa ympäristössä esittämisen puitteet paisuvat tavattomiksi, ja myös yleisöstä museoissa tulee niitä puitteita. Kyllästyneitä katsojia purjehtimassa teokselta toiselle kyvyttöminä liikuttumaan yhtään mistään. Oli esimerkiksi hienoa seurata parin amerikkalaismiehen keskustelua Ca'Rezzonicon ylimmän kerroksen kokoelmanäyttelyssä, jossa herrat vertailivat Venusta esittävien naisten suloja (olis pitäny enimmäkseen olla vähemmän paksuja, ja voi sitä riemua kun löytyi suht sporttisen näköinen leidi jostain maalauksesta, tosin nämä kaverit vaikenivat munattomasti heti kun naisseuralaiset tulivat paikalle). Tietenkään tätä samaa ei voi oikein tehdä modernin taiteen museossa (hei mikä näistä kubistisista vartaloista on vetävin?). Mutta on niin monta kynnystä, jotka asettuvat ilmestyksellisyyden eteen. Tää oli mulle kolmas kerta Ca'Rezzonicossa, siellä on vähemmän ihmisiä kuin Accademiassa. Enkä mä mee sinne siksi, että kuulisin folklorea taiteen katsomisesta museoissa. Pidän erikoisesti siitä kolmannen kerroksen pinacotecasta, koska siellä on maalauksia, joita voi katsoa "suoraan", ilman tajua siitä, että tää on tää joka on joka postikortissa. On joku romanttinen ajatus siitä, että ilmestykseen on mahdollisuus.

    Mutta joskus mä ihmettelen, miksi on olemassa kuvataiteen kertomus, joka edelleen olettaa, että ihmisten katsomisoletus olisi vanhaan "realistiseen" taiteeseen adaptoitunut ja heitä pitäisi erikseen "opettaa" katsomaan modernia taidetta, joka "haastaa" katsomisoletuksen. Mä selailin museokaupoissa aika monta kuvakirjaa, joiden perusoletus on juuri tämä. Miksi tän kaiken pitää tapahtua jostain oppikouluperspektiivistä?

    VastaaPoista
  5. Hähää, päästään vanhaan kunnon kansallistaideteoriaan, jossa eri kulttuurit käsitetään yhtenäiseksi paitsi kieleltään ja elintavoiltaan myös estetiikaltaan. Taide toimii identifioitumisen välineenä ja taideteoksen käsittämiseen tarvitaan laajaa tietämystä siitä ympäristöstä, josta se on syntynyt.

    Ma uskon, että EU:n kulttuuripääkaupunkihankkeet toimii tällä samalla periaatteella, että taide toimii integraation kanavana ja identifioitumispohjana, kunhan sen estetiikka ja hurjuus ymmärretään meidän kaikkien eurooppalaisten sielussa olevaksi kapinaksi, jolla on turvallinen purkuaukko. Modernismi sopii tämän ikkunaksi kuin lusikka puuroon, Pariisi veti taideväkeä jokaisesta Euroopan maasta ja höyrysi sulatusuunina jokaisen kansallistaiteen muuttuessa poliittisesta esteettiseksi.

    Oppikouluperspektiivi on mun mielestä vaan sen romantiikan systematisointia, joka usein liittyy moderniin taiteeseen. Taide erotetaan siinä ihmisyydestä ja kliinisen esteettisessä mielessä on toki mahdollista opettaa vastarintakulttuurin suhteita kaunotaiteisiin. Modernismihan on hybriksen kulttuuri, jossa yhä eletään. Me tullaan ja tapetaan ja taistellaan ja kasvetaan ja tehään maailmasta meidän ja mulla on oikeus itsekkyyteen ja autoon ja kesämökkiin. Hybris on se, mikä haastaa, mutta se hybris ei ole taiteessa, vaan modernissa ihmiskuvassa, jossa liike, valot, tehokkuus, kliinisyys, koneet, arkkitehtuuri ja matematiikka loivat ihmiskuvan, joka voitiin esittää geometrisinä kuvioina. Sen energia on ihan mieletön, mutta ne teokset on täyttä sutta. Se mikä välittyy on mullistus, muutoshalu, mutta se ei muodostunut esteettiseksi vaan kirjalliseksi ja lopulta utopiseksi ja sitten vielä totaalisodaksi. Se on manifestoinnin kulttuuri, joka on vain yksi modernin taiteen puolista, se kömpelöin.

    VastaaPoista