maanantai 7. joulukuuta 2009

Itsetarkoituksellista huolimattomuutta Luoma-ahon Ruumiista

Luoma-ahon Ruumiita on törkeä kuin Baudelairen raato ("Haaska"), jonka edessä pariskunta ei viivähdä riittävän pitkään nähdäkseen perhosen laskeutuvan ja lihan sulavan pieneliöiden syljessä. Kehollisuus on Luoma-ahon siinä viety erääseen pisteeseen, ja katsottu raatoa niin kauan että ruumiiden niljakas elämä on piirtänyt karttoja ja elottomasta tullut niin ikään kosminen vertaus. jos nyt tiedätte, että da Vincin vitruviaaninen mies täyttää kehän (elonkehä?) ja sen, että kallon sisässä kiertää kuu ja että kohtuun ei aurinko paista ja siksi se on kuin manala, synnin musta ja märkä pesä (malaria, huono ilma), tiedätte sen, että jokainen ruumiin osa voi saada vastaavuutensa luonnosta:

Jos ruumiin avaa kultaisella leikkauksella kuin maankuoren, kääntyvät etanat
kotiloineen esiin. Märän kannon alla sisälmykset liikkuvat sivuun ja rapisevat pitkin
ulkopintaa [...]

Miten hahmotelma eroaa kartasta?

Kartta syntyy laminoimalla ruumiit lituskoiksi, joiden pinnanmuotoja ja uurteita myöten voi edetä nähtävyydeltä toiselle, kuin jättimäiset punaiset täplät kolmen terveeksitulon, kolmen ruton väistymisen kirkolle Venetsiassa, kaupungissa, joka on laminaattiin litistetty sardellinraato. Tai käy mikä tahansa kaupunki, hermoratojen puut ja katkoviivat, vähäiset ja suuret haarautuvat nesteet siinä missä joki suistuu mereen.



Luoma-ahon lause – miten sen voisi sanoa, osasta “Kivikasvoinen ja muualla”:

Olen syönyt tertullisen rypäleitä ja nyt
minulla on kädessäni pieni puu, olen maalannut sirkusyleisön, jonka hiljaisuus on
pahaenteinen.

[...]

Voisi sanoa että minut on lavastettu. Että
hengitykseni varaan on rakennettu tämä temppeli, toteuttamaan jotain järjestyksen
periaatetta.


Sanotaan näin: Luoma-ahon lause on kartesiolaisen epäilyksen lause. Herra Karteesion nurkasta pelasti kuitenkin hyvä Jumala, mutta Ruumiiden subjekti(en) konstruktiota sieltä ei pelasta mikään. Kun ainoa suunta on nurkka, ainoa tunnetila on ylivirittynyt epäily, joka on samaan aikaan ylivirttynyttä. “Kivikasvoinen ja muualla” on hirvittävän väsynyt, sillä tavalla kuin on nuori ihminen, joka kokee jokaisen liikkeensä vanhuuden painamaksi (meillähän on tähän traditio, Eino Leinokin).

Skeptikon katse viiltää läpi Ruumiiden ja jotenkin se vaikuttaa intohimorikokselta. Siinä ei ole puhdasta riemua omasta erillisyydestä, eikä saman erillisyyden puhdasta kauhua (joka valtaa Herra Karteesion öisin, kun Jumalaa ei ole); siinä ei ole pariisilaiseksistentialistin pateettista inhoa, [olenko koskaan sanonut tai onko joku sanonut että modernismi on kuin huone Pariisissa, ainakin amerikkalaisille, ainakin voisin käyttää tätä havaintoa myöhemmin ellei se ole liian lattea, vaikka toisaalta juuri se käy] eikä vähääkään rikkiviisautta. Se on rysän päällä toteamassa kuin paraskin suomalainen proosa, toteamassa vaan, ja lausetasolla... Luoma-ahon lausetasolla, jokainen lause leikattuna omaksi tasokseen, voidaan nähdä yksinkertainen hyvä pieni maailma, jonka voi hallita puhumalla ylimalkaan täsmällisesti ja ytimekkäästi, mutta vieri vieressä Luoma-ahon lausetasot tuhoavat koko kartesiolaisen hurmioituneen täsmällisyyden ja jättävät skeptikon tajunnan ja maailman ristivirtaan, ja täsmällisyydestä tulee pahuutta, se leikkaa yhtä julmasti kuin tavallinen eurooppalaisen taide-elokuvan auteur-ohjaaja. Subjekti tyytyy ruumiiseen (kehoon? kalmoon?) järjestystä ylläpitävänä pyhättönä - ja minä en tunne ironian sävyjä tässä, tai en halua. Totaalinen ironia ei kuitenkaan ole enää ironiaa, ironian kysymys voidaan JO sivuuttaa ja se on jo siivutettu tässäkin, lause lauseelta tosilauseena, lause lauseelta sydämeen menevänä lauseena, sitähän tässä kuitenkin ollaan vailla, eikä torjunnan loputtomia menuetteja.


Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa
samanaikaisesti.


Ylin taidemuoto on elokuva. useat Luoma-ahon runot muistuttavat lavastettuja kohtauksia (suhteesta todellisuuteen: kerrotaan pienen Robert Redfordin kysyneen äidiltään mikä tuo on, ja saaneen vastauksen: se on taivasta esittävä lavaste. Pikku-Robert kysyi, että miksi sitä käytetään kun seinän takana on oikeakin - tässä on tosimaailmaan suuntautuneen miehen lapsuusmuisto). Verbaalinen lavaste ei taas itsessään ole joko aito tai epäaito, se ei ole koskaan näköinen, se voi korkeintaan herättää mielikuvan ku-val-li-suu-des-ta. Kyse on kuitenkin elokuvallisuudesta. Kuvien rytmit syntyvät staattisuuden ja kineettisyyden vaihtelusta, lauserytmi syntyy lyhyen ja tiiviin ja pitkän ja runollisen vaihtelusta. Ruumiita on sekamuotoinen kirja, ja runous pystyy olemaan sekamuotojen katedraali ainakin nyt, muistona rutolle, joka ei ole vielä väistynyt.

Filmi on kuin jostain tuhosta. Jos romantiikan rauniot ovat valmiina maisemassa, ruohottuneet, melankolisten mietteiden asuinsijat, on Ruumiiden melankolia lähellä lamaannusta. Liikaa kiikkeriä hetkiä, joina yksityiskohdat hypähtävät verkkokalvolle liian tarkasti eivätkä jää paikalleen, että ne ehtisi tajuta. Tämän takia välttelen Andalusialaista koiraa ja elokuvien trailereita.

Oikeastaan olen Ruumiille kiitollinen siitä, että se ei selitä poetiikkaansa yhdelläkään runolla. Poetiikkaa selittävät avainrunot ovat usein kokoelmien heikoimpia, niitä tekee mieli vetää hännästä, ihan silkkaa ilkeyttään (tämän takia ottaisin poeettisen teorian mieluiten runojen ulkopuolella enkä niihin ahdettuna, ei tunnu hyvältä lukea runoa, joka hokee sanaa runo). Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ruumiita pohtisi itseään ja näyttämisensä tapaa: "Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi / nopeasti on kuin liikkuisin." Toisaalla Luoma-aho on kirjoittanut selailevasta lukemisesta, tämän voi käsittää osana vauhdin ylistystä. Ja nyt ei puhuta tulenkantajista, vaan siitä, että lukemalla kirjainjonot pannaan lentämään, sitä varten ei tarvitse kirjoittaa hopeansukkulaisista lentokoneista, satamien seitsemän meren enkeleistä tai autoista, jotka painavat kaasua ja katoavat hyvää yleistä tietä pitkin horisonttiin ajettuaan ensin jonkun hengiltä.

Osa "meren levä" puhuu sanoista ja muusta vastaavasta ehkä selkeiten ja eniten. Kuitenkaan metarunollisuuteen viittailu ei päihitä runon voimakasta rakentumista, vihreä laatta tai monoliitti asettuu toisensa päälle, ne lomittuvat, ovat liukkaita ja kylmiä ja teksti pakottaa mielikuvituksen etsimään sopivia hahmotelmia mereksi. En näe maisemakortteja merikohteista, vaan veden kylmiä detaljeja, poikkeuksia, rakkolevää auringossa ja vetisiä kiviä, joista ei näe ovatko ne lämpimiä vai kylmiä. Sitten tämä kaikki pitää yhdistää toisiaan muistuttaviin tai vääntyneisiin sanoihin, elektroniikkaan ja seksiin. Tällä tavalla vaivataan päätä: jos kaunis, perinteinen, tavallinen runollinen runo tyytyy ensimmäiseen hahmottelemaani kuvaukseen - se saa parhaimmillaan esille uuden mielikuvan meren vihreästä, liukkaasta kivestä, äänen, maun, hajun, lämpötilan, mutta se ei koskaan tuhoa sitä päällekkäisellä ja ristikkäisellä materiaalilla, joka tuntuu vaativan ihmisprosessorilta kovempia tehoja kuin se runollisuus. Nyt ollaan menemässä niiden tehojen yli.

Ja tässä on Ruumiiden runollisuus. Jos runo on vanhastaan ajateltu tiivistyneeksi kieleksi, ikuisuudeksi hiekanjyvässä, pakatuksi tiedoksi, niin Ruumiita pakkaa tiedon entistä vaativampaan tilaan. Jos onkin välineet dekoodata modernistista runoa, Luoma-ahon runot kyseenalaistavat koko ymmärtävän, kärsivällisen purkamisen menetelmät. Jos käsittäisitkin "meren levän" teemat, tasot ja kielelliset keinot, mitä tekisit niillä? Istuisit viisi virtajohtoa käsissäsi ja löytäisit vain kaksi pistoketta, johon ne sopivat? Mitkä johdot laittaisit reikiin? Pystyisitkö vielä käyttämään laitteistoasi sillä yhdistelmällä? Luovuta jo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti